Tavoite saavutettu! Maraton juostu!

Pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. Kiirettä on pitänyt nyt loppukesästä ja alkusyksystä ja valmistautumista vuodenvaihteessa tekemääni lupaukseen itselleni: Juoksen tänä kesänä maratonin. Mieheni minut siihen yllytti, itselle ei olisi tullut mieleenkään, että kestäisin juosta 42,195 kilometriä. Tammikuussa ostin itselleni lenkkarit, ensimmäisen kerran yli 15 vuoden jälkeen. Juossutkin olin viimeksi joskus teini-ikäisenä, joten jännittävää oli aloittaa treenaaminen talvipakkasilla. Mutta, hullua ei tarvitse kauaa houkutella ja niin harjoittelu vain vähitellen eteni.

Alkuvaiheen suunnitelmana oli juosta Helsinki City Marathonissa elokuun alussa, mutta oikeaan jalkaan tullut rasitusvamma esti osallistumisen. Onneksi täällä Suomessa harrastetaan maratoonailua muuallakin, ja aktiivisesti. Löysin Maisematiemaratonin netistä ja päätin osallistua sille. 11.9.2010 matka suuntautui kohti Huittisia ja kisakansliaa. Koko matkan ajan vähän hirvitti, sillä keli oli viileä ja satoi. Koko edellisen viikon oli ollut lämmintä ja kaunista, nyt H-hetkeä ennen sää muuttui inhottavaksi. Tiedän miltä tuntuu juosta monta tuntia märkänä noin 10 asteen lämpötilassa. Mutta onneksi lähdön koittaessa sateet loppuivat ja maraton saatiin juosta mukavassa, noin 14 asteen lämmössä taivaan ollessa pilvinen. Viimeisillä kilometreillä aurinkokin alkoi pilkistellä, se tuntui jopa tukahduttavan kuumalle. Ehkä siksi, että olin jo matkasta niin väsynyt.

Maraton kulkee Urjalan Valajärveltä Punkalaitumen kautta Huittisiin, pikkaisen rapiat 42 kilometriä upeissa maalaismaisemissa ja ihanien paikallisten kannustamana. Osittain taisimme juosta myös Taikayöntietä. Niissä maisemissa kuitenkin koko ajan oltiin reitin varrella.

Lähdössä sykkeeni oli jännityksestä jo korkealla ja adrenaliini virtasi. Jalan rasitusvamma pelotti, enkä ollut harjoitellessani juossut koskaan 20 kilometriä pidempää lenkkiä. Erilaiset pelot eri syistä keskeyttää juoksu piti laittaa pois mielestä. Naama oli kuitenkin koko ajan hymyssä. Olin todella onnellinen siitä, että pääsin toteuttamaan tätä haastetta ja tein jotain uutta ja erilaista. Sitten kuului "Paikoillanne! Valmiit! ja PAM!"

Ensimmäisten kilometrien ajan oli hoettava, että tässä sitä kevyesti hölkätään. Edessä olevaa kilometrimäärää ei todellakaan voinut pohtia. Koko ajan sääntönä oli kolmen P:n sääntö "Pitää Pystyä Puhumaan", jotta voisi pitää sopivaa tahtia yllä koko matkan ajan. Tapasin ihanan ensikertalaisen pukuhuoneessa ja juoksutahtimme meni loistavasti yksiin, joten puhumisen kanssa ei ollut ongelmia. Ja samaa tahtia jatkoimme loppuun asti, paitsi viimeiset noin 10 kilometriä juostiin hieman hiljaisempana. Piti keskittyä samaan jalkaa toisen eteen.

Ehkä juuri juoksukaverista johtuen ensimmäiset 20 km menivätkin nopeasti höpötellessä. Kun huomasin, että olin päässyt suuremmitta tuskitta puoleen väliin, alkoi herätä usko siitä, että pääsisin loppuunkin asti. Huoltojoukotkin pelasivat, mieheni parkkeerasi auton aina 5 km välein reitille, siltä varalta, että tulee ongelmia. Alkuun ajattelin, että se tuntuisi pahalle ja aiheuttaisi kiusauksen lopettaa juokseminen kun kivut alkavat pahenemaan, mutta todellisuudessa se tuntuikin todella hyvälle ja kannustavalle. Kiitos hänelle siitä!

Seuraavat kilometrit välillä 21-30 (noin suunnilleen) olivat tuskaisia. Vasen takareisi kramppaili loivissakin ylämäissä ja molempien polvien takuset alkoivat kipeytyä. Nilkoissa ja jalkaterissä tuntui jo makeasti. Mutta juomapaikkojen rytmittämänä (n. 3 km välein) matka jatkui sitkeästi eteenpäin. 30 km jälkeen reitti oli lähes kokonaan tasaista, joten krampit alkoivat helpottaa. Nyt täytyi vain taistella muun tuskan kanssa. 37 km:n kohdalla olleelle juottopaikalle
pysähtyessä tuntui jo siltä, että loppu häämöttää todella lähellä. Pysähdyimme juomaan ja molemmat voihkaisimme kivusta kun piti taas lähteä liikkeelle. Jalat olivat kuin pökkelöt, etureidet ja nilkat kipeinä, eteenpäin mentiin kuin kone. 39
km juottopaikan kohdalla ainoa toiveeni oli, ettei mikään paikka enää kramppaa niin pahasti, etteikö pääsisi maaliin. Viimeinen kilometri tuntui loputtomalle Huittisten keskustassa tehtyine mutkineen, mutta maaliin asti jaksettiin ja ajakseni tuli 5:00,54. Olisi mennyt alle viiden tunnin jos ei olisi jouduttu pysähtymään puskaan pissalle noin 26 km kohdalla!

Minulle ei onneksi käynyt niin kuin kuulemma toisille maratoonareille, että kolmenkympin jälkeen nousee ikään kuin seinä vastaan. Päinvastoin. Juottopaikkojen välillä huomasin, että endorfiinit alkoivat virtaamaan kehossa. Aina silloin tällöin pahimmat kivut jopa hävisivät hetkeksi ja matkanteko muuttui aika ajoin helpommaksi. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen maratooni oli todella hieno ja onnistunut kokemus.

"Todelliset" endorfiinit tulivat vasta myöhemmin. Sunnuntaina sängystä nouseminen oli työn ja tuskan takana. En ole koskaan ollut yhtä kipeä urheilusuorituksen jälkeen. Nilkkani ovat olleet turvoksissa neljä päivää, ja nyt vihdoin ne ovat normaalin kokoiset. Vasemmassa nilkassa on vielä vähän kipuja, mutta kaikki nämä ovat vain taisteluvammoja osoituksena uskomattomasta urakasta. Jo sunnuntaina mietin, pystyisinkö ensi kesään mennessä juoksemaan maratonin 30 minuuttia nopeammin, vaikka juostessa tuntui siltä, että hulluja ovat ne, jotka tätä haluavat uudestaan tehdä.

Ehkäpä olen jossain määrin hullu, mutta mikään ei voita tunnetta siitä kun on pystynyt voittamaan itsensä fyysisesti tällä tavalla. Kaikki ne vuoden alusta asti mielessä pyörineet epäilykset ovat nyt poissa! Kaiken kaikkiaan maratonin juokseminen oli aivan uskomaton kokemus. Mitä enemmän aikaa on nyt mennyt, sitä enemmän haluan juosta vielä uudestaan. Nälkä lenkille lähtöön kasvaa joka päivä, mutta vielä täytyy levätä nilkan takia.

Maisematiemaraton oli mahtava kokemus, järjestelyt ja muut juoksijat sekä järjestäjät todella upeita ja mukavia ja henki tapahtumassa loistava. Ja omaan suoritukseen ensikertalaisena ja juoksuhistoriallani ei voi olla muuta kuin erittäin tyytyväinen. Lähdin juoksemaan toiveenani vain päästä maaliin, mieluiten alle kuudessa tunnissa (ajanotto päättyi 6 h lähdön jälkeen). Tämän tavoitteen alitin siis tunnilla! Olisin kyllä tullut maaliin vaikka kuuden tunnin jälkeenkin ihan vain siitä periaatteesta, että pääsin loppuun asti. Mutta onneksi näin ei tapahtunut.

Kokemus oli erittäin kannustava ja positiivinen. Oli ihana nähdä tutut kasvot maalissa, kun mieheni huitoi siellä käsillään ja muutama muukin perheenjäsen oli paikalla. Toivon, että voin ensi vuonna haastaa itseni taas samalla tavoin.